Muurin jälkeen

Berliinin muurin murtumisen 20-vuotispäivän yhteydessä on kirjoitettu paljon 1989 vallankumouksesta, joka vapautti itäisen Euroopan rautaesiripun takaa. Lähinnä tarjotaan selityksiä, mitä silloin oikeasti tapahtui ja mikä teki äkillisestä muutoksesta mahdollisen. Vähemmän on puhuttu siitä, minkälaisia haasteita toivottu vapauden voittokulku muurin murtumisen jälkeen edelleen kohtaa.

Harva uskoo enää Fukuyaman 90-luvun ajatukseen historian lopusta, emme kuvittele koko maailman pian demokratisoituvan. Olemme ymmärtäneet, etteivät markkinatalous ja demokratia kuljekaan väistämättä käsi kädessä. Historioitsija Timothy Garton Ash, joka kutsuu vuotta 1989 yhdeksi eurooppalaisen historian parhaista vuosista, käyttää käsitettä “autoritaarinen kapitalismi” valtioista, jotka ovat siirtyneet markkinatalouteen välittämättä niinkään kansanvallasta. Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves on puolestaan pohtinut puheissaan sitä, miten demokraattinen maailma suhteutuu autoritaariseen valtaan jyrkän ideologisen kaksijakoisuuden aikakauden jälkeen, ja miten sellainen valta nykyään vaikuttaa meidän omiin arvoihimme ja valintoihimme.

Ilveksen mukaan kylmän sodan aikaiset selkeät vastakkainasettelut auttoivat pitämään politiikan erillään bisneksestä, ideologisten ristiriitojen heiketessä kynnys tinkiä omista arvoistamme autoritaarisen vallan painostuksesta madaltuu. Tämä näkyy ulko- ja energiapolitiikan keskusteluissa, mutta myös siinä, miten hyvin vaalimme omia perusarvojamme kuten ihmisoikeuksia ja sananvapautta. Muurien kaatumisen jälkeen epädemokraattiset vallanpitäjät käyttävät entistä enemmän hyväkseen lännen omia instituutioita ja vapauksia, kuten liikkumisvapautta, vapaakauppaa ja oikeusjärjestelmää vaientaakseen kriitikoitaan. Länsimaisten poliitikkojen ja liikemiesten valmius kompromisseihin on suurempi, kun vastassa ei enää ole totaalinen ideologinen vihollinen.

Nykyään haasteet länsimaisen vapauden toteutumiselle eivät välttämättä tule ulkopuolelta. Lokakuun alussa Roomassa, “vanhan Euroopan” sydämessä, osoitettiin mieltä sananvapauden rajoituksia vastaan, koska pääministeri Silvio Berlusconi oli sen lisäksi, että hän jo kontrolloi merkittävän osan maansa TV-medioista, haastanut oikeuteen maan suurimmat sanomalehdet häneen kohdistuneesta “loukkaavasta” arvostelusta. Puolalainen ajattelija ja lehtimies Adam Michnik puhuu nyky-Euroopan “berlusconismista”, jolla hän tarkoittaa “bisneksen, politiikan, median ja mafian liittoa”. Tällaisia kytköksiä tukee osaltaan liikkumisvapaus, joka helpottaa ihmisten, rahan ja tavaroiden kulkua rajojen yli.

Euroopassa on tiettävästi herättänyt paljon keskustelua ääri-islamilaisuuden painostus sananvapautta vastaan. Salman Rushdien tappokäsky, jonka jälkeen Eurooppaan on kehittynyt itsesensuuri uskonkysymysten osalta, osuu samaan vuoteen, jolloin Berliinin muuri murtui. Haasteita riittää myös itärajan takana: Anna Politkovskaja, Stanislav Markelov, Natalya Estemirova ja Zarema Sadulayeva ovat vain muutamia nimiä pitkässä listassa niistä ihmisistä, jotka on tapettu siitä hyvästä, että he ovat taistelleet ihmisoikeuksien puolesta tai kirjoittaneet niiden rikkomisesta. Tappajia ei millään löydy. Venäläisanalyytikko Irina Pavlova on jopa puhunut nykyajan uusstalinismista, joka ei enää tarvitse Gulag-leirejä, vaan pelottelee kaikkia ihmisiä vaientamalla muutamia. Stalinin maineen julkinen puhdistaminen antaa hänen arviolleen lisää totuuden makua.

Hämmästyttävän tehokas uusi tapa rajoittaa sananvapautta vapaassa maailmassa on kunnianloukkausoikeudenkäyntien käyttö asiallisen kritiikin vaientamiseksi. Kun arabilainen öljysheikki voi estää kirjan julkaisemisen lännessä tai ukrainalainen oligarkki vaientaa lehden kotimaassaan englantilaisen tuomioistuimen avulla, silloin voidaan jo puhua länsimaisen oikeuslaitoksen käytöstä sananvapautta vastaan, mikä on irvokasta siksi, että kyseinen instituutio on perustettu juuri suojaamaan yksilönvapauksia vallankäyttäjien mielivallalta. Pienemmät lehdet eivät uskalla koskea epämukaviin aiheisiin, kun sensuurin sijasta vaientajana toimiikin taloudellisen menetyksen uhka.

Taloudelliset intressit kietoutuvat sananvapauden vastaisen painostuksen kanssa monella muullakin tavalla. Amerikkalainen GQ-lehti julkaisi syyskuussa jutun venäläisestä tiedustelupalvelusta, joka heitti kriittiseen valoon maan nykyisen pääministerin. Sen jälkeen lehden omistava Conde Nast-konserni teki kaikkensa, jotta juttua ei julkaistaisi Venäjällä eikä venäjäksi, sitä ei mainostettu lehden kannessa eikä julkaistu netissä. Syynä olivat venäläiset mainostajat, joilla on usein kytköksiä valtion elimiin. Toisaalla länsimaiset yhtiöt auttavat epädemokraattisia hallituksia kansalaistensa valvonnassa tai tiedonsaannin estämisessä, toimittamalla heille siihen tarvittavia ohjelmia ja laitteita.

Vapaassa maailmassa vailla rautaesirippuja ja ideologista sotaa on vaikeampi tunnistaa, milloin liiketoiminnasta tulee politiikkaa ja milloin politiikka tunkeutuu alueille, joihin se ei kuulu. Myös Nord Stream on projekti, jonka toiset näkevät puhtaasti poliittisena, vaikka sitä virallisesti sanotaan vain taloudelliseksi projektiksi. Oireellista on, ettei Suomessa esimerkiksi Paavo Lipposen EU-presidenttiehdokkuudesta keskusteltaessa juuri huomioitu hänen rooliaan Nord Streamin edustajana, vaikka roolien yhdistyminen olisi tuonut mukanaan EU-politiikkaan sekä liiketaloudelliset että vieraan maan poliittiset intressit.

Muurien, piikkilangan ja rautaesiripun poistuminen ei tarkoita, ettei uusia rajoja ja rajoituksia kehittyisi niiden tilalle. Nyt on edelleen syytä pohtia, mitkä kompromissit ovat hyväksyttäviä ja mitkä arvot myytäviä, vastaukset vain ovat entistäkin vähemmän yksinkertaisia. Eurooppa on tosin osoittanut äsken kunnioitusta vapauden arvoille antamalla EU:n Saharov-palkinnon venäläiselle Memorial-ihmisoikeusjärjestölle, ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon Romanian totalitarismia taitavasti kuvaneelle Herta Müllerille. Berlusconismi ei siis ole vienyt meitä täysin uuden reaalipolitiikan aikaan.