Surun ja toivon muistopäivä

Olin jo iso tyttö, kun tajusin, että ihmisillä on myös isoisiä. Meillä oli vain isoäiti. Monienkaan sukupolveni virolaisten isovanhemmat eivät selvinneet sodasta ja sen jälkeisistä puhdistuksista. Kaksi isovanhemmistani vei ennenaikaisesti hautaan sodan aikana pettänyt terveys, äidin isä kyyditettiin Siperiaan vuonna 1949.

Äitini isä, juutalaisen isän ja itävaltalaistaustaisen katolisen äidin poika, puhui äidinkielenään saksaa ja oli ollut Viron tasavallan virkamies. Varsinaisia syitä hänen kohtaloonsa ei tiedetä; niinä aikoina kuka tahansa saattoi osoittautua kansanviholliseksi. Yhteensä virolaisia lastattiin eläin- ja tavaravaunuihin matkalle kohti kuolemaa ja tuhoa maaliskuun kyydityksissä parikymmentä tuhatta, ihmisiä koko Baltiasta liki yhdeksänkymmentä tuhatta. 25. maaliskuuta kyydityksistä tulee kuluneeksi 60 vuotta.

Isoisäni ympärillä oli pitkään hiljaisuuden muuri, hän oli vain ”kadonnut”. En luultavasti koskaan saa tietää, milloin ja missä hän kuoli, mihin hänet on haudattu tai onko ollenkaan. Jonkun sukulaisen mukaan hän oli päässyt takaisiin Viroon vanhana ja huonokuntoisena, muttei Tallinnaan eikä perheen pariin. Tiedon paikkansapitävyyttä ei voi tarkistaa.

Neuvostoaikana pois lähetettyjen perheet vaikenivat kauhuissaan – kuka tahansa, ja varsinkin ”kansanvihollisten” sukulaiset, saattoivat olla seuraavia. Pelko vei isoisästäni viimeisetkin muistot – hänen päiväkirjansa tuhoutuivat sukulaisten kesämökin tulipalossa. Siellä niitä oli säilytetty pelon takia. Kansanvihollisen päiväkirjat kotona pöytälaatikossa olisivat voineet viedä jonkun vankilaan. Näin muistot hävisivät pala palalta, pelon saattelemina.

Onneksi on myös niitä, jotka ovat tulleet takaisin ja pystyneet kertomaan tarinansa. Virossa historioitsijat ovat työskennelleet jo parikymmentä vuotta historian palauttamisen puolesta unohduksen, vaikenemisten, valheiden ja propagandan jäljiltä.

Suomessa virolainen Imbi Paju kertoi dokumenttiromaanissaan ”Torjutut muistot” ”bandiiteiksi” luokiteltujen äitinsä ja tätinsä tarinan. Sittemmin Sofi Oksasen romaani Puhdistus on tuonut virolaisten kauhun muistot jo hyvin monien suomalaisten tietoon. Nyt Oksanen ja Paju ovat koonneet kirjan ”Kaiken takana oli pelko – kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin”. Kokoelmassa iso joukko virolaisia ja kansainvälisiä asiantuntijoita kertoo kyydityksistä, miehityksestä, kulttuurien ja kansojen tuhoamisyrityksistä ja kaiken sen poliittisen terrorin moraalisista ja psykologisista ulottuvuuksista, sekä pienen kansan selviytymisstrategioista terrorin jälkeen.

Kirja julkistetaan Helsingissä 23. maaliskuuta. Julkistamistilaisuutta seuraa seminaari, jossa esiintyvät mm. kirjan toimittajat ja muutamat kirjoittajat. Kevään aikana Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA esittää elokuvasarjan ”Pelko muurin takana”, joka käsittelee samoja aiheita. Tietoa ja pohdinnan aiheita on siis luvassa paljon. Parhaassa tapauksessa tämä laajan suomalais-virolaisen yhteistyön tuloksena syntynyt tapahtumaketju tuo mukanaan uusia tuulia myös suomalaiseen keskusteluun menneisyyden hallinnasta ja itäsuhteista ja nostaa päivänvaloon niitäkin suomalaisen historian sivuja, jotka ovat toistaiseksi jääneet vaikenemisen verhon taakse.

Poliittisella väkivallalla ja terrorilla on useampia ulottuvuuksia kuin mitä monetkaan pelkät faktakirjat pystyvät kuvaamaan. Terrori tuhoaa sielua jopa tehokkaammin kuin ruumista, vaikka vain ruumiita pystytään tilastollisesti laskemaan. Se, mitä vankileirien saaristo teki ihmisille, myös eloon- ja jopa kotiin jääneille, avautuu hitaasti, ja sitä on fyysiseen väkivaltaan verrattuna vaikeampaa välittää ulkopuolisille.

Mahdottomat moraaliset valinnat, ikävien kompromissien tai läheisiin kohdistuvan painostuksen vaikutus ihmisten sisäiseen elämään sekä ihmisten yksilöllisyyden hävittäminen nälän, kylmän, kidutuksen ja yksinkertaisesti puuduttavan yksitoikkoisuuden avulla – josta puhui sekä natsi-Saksan että Stalinin Neuvostoliiton yhteydessä Hannah Arendt jo 40-luvulla, ja josta Oksasen ja Pajun kirjassa puhuu mestarillisesti venäläinen kirjailija, toisinajattelija ja poliittinen vanki Vladimir Bukovski – nämä ovat näkymättömiä ihmissielun tuhoamisen keinoja, joita on vaikea listata tilastotieteelliseen todistusaineistoon, mutta jonka jättämät jäljet ovat silti todellisia ja pitkäkestoisia.

Vain hyvin avoin ja ennakkoluuloton laaja pohdinta auttaa ymmärtämään totalitaristisen valtion kaikkia synkkiä ulottuvuuksia Gulagin kauhuista tavallisen elinympäristön puuduttavaan rumuuteen, ja niiden vaikutuksia ihmisen sieluun ja luonteeseen.

Kyyditysten 60-vuotispäivä on surullinen muistopäivä, se on ikävien asioiden muistamisen aikaa. Silti WSOY:n ja KAVAn sponsoroimat kevään tapahtumat juhlistavat samalla myös iloisempaa merkkipäivää: tänä vuonna tulee täyteen 20 vuotta Berliinin muurin kaatumisesta ja itäisen Euroopan vapautumisesta. Tänään voidaan olla onnellisia siitä, että näistäkin ikävistä asioista voidaan vihdoin puhua avoimesti, sekä Virossa ja Baltiassa että täällä Suomessa, täälläkin vapaammin kuin koskaan ennen.

Muistopäivän yhdeydessä voidaan muistella sitä, kuinka tärkeätä pienten kansojen on tukea toisiaan ja ylläpitää demokraattisen maailman arvoja, jotta vastaavat kokemukset eivät enää ikinä toistuisi. Kyyditysten muistopäivän irvokkuus on siinä, että vain muutama kuukausi aiemmin vietettiin YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 60-vuotispäivää. Ihmisoikeudet eivät selvästikään koskeneet kaikkia, eivätkä ne, ikävä kyllä, suojele kaikkia maailman kansalaisia vielä nytkään.

Maaliskuun ilo- ja surujuhlat muistuttavat meitä siitä, että vapaus ja tasa-arvo eivät ole pelkkää sananleikkiä, jollaiseksi ne tänä päivänä akateemisissa piireissä yhä useammin tulkitaan. Yhteiskunnassa, jossa omaa turvallisuutta suojeltiin pitkään muiden hädästä vaikenemalla, voi olla ihmisoikeuksista vielä yllättävänkin paljon opittavaa.