Ilmaisuvapaus ja monikulttuuritaide
Tänä vuonna täyttyy 20 vuotta Salman Rushdieen kohdistuneesta tappokäskystä. Vuosipäivä on herättänyt länsimaissa mielenkiintoisia keskusteluja monikulttuurisuuden ja ilmaisuvapauden kehityksestä viimeisten vuosikymmenten aikana, ja myös arvo-universalismin mahdollisuudesta.
Suomessa nämä keskustelut näkyvät vähän, ja täällä monikulttuurisuuspolitiikka seuraa nyt Länsi-Euroopan parinkymmenen vuoden takaista linjaa, joka on monin paikoin, etenkin Britanniassa ja Hollannissa, julistettu epäonnistuneeksi jopa sen aiempien puolestapuhujien taholta. Uskonnon perusteella eroteltuja uimahallivuoroja ja muita erottelevia ”monikulttuuriratkaisuja” seuraa idea jakaa erillisiä taideapurahoja vähemmistöjen edustajille ja ”monikulttuurisuuden” edistämiseksi, ikään kuin vähemmistöjen edustajat eivät voisi osallistua maamme kulttuuri- ja taide-elämään samoilla ehdoilla maan enemmistön kanssa.
Taustalla on tuttu ajatus, että oikea suomalaisuus edellyttää syntyperäisyyttä ja geenejä - Blut-und-Boden, kuten idea alkuperäisesti ilmaistiin. Geneettisesti ”toiset” saavat yhteiskunnalta erityisalmuja. Politiikka jatkaa linjaa, jonka mukaan vähemmistöt ovat erityissuojelun alaisia ja samalla erilleen lukittuja, pysyvästi ja olennaisesti erilaisiksi leimattuja, ja sen vuoksi myös väistämättä syrjittyjä.
Kaikki vähemmistöjen edustajat eivät ole innostuneita ideasta. Jopa hanketta varten luodun ”monikulttuurijaoston” johtaja Umayya Abu-Hanna kutsuu hankkeen perusajatusta ”vääräksi ja leimaavaksi”. Irakilaissuomalainen taiteilija Adel Abidin pelkää, että ”monikulttuuriapuraha” vahvistaa maahanmuuttajien ulkopuolisuuden tunnetta. Saamelaistaiteilija Suvi West pitää hanketta muuten hyvänä, mutta ihmettelee, miksi saamelaiset vähemmistönä ”niputetaan maahanmuuttajien ja siirtolaisten kanssa”.
Tämä on tärkeä kysymys. Samalla tavalla kuin saamelais- tai romanivähemmistön edustajaa harmittaa yhteen niputtaminen maahanmuuttajataustaisten vähemmistöjen kanssa, länsimaisia tai suomensukuisia maahanmuuttajia saattaa suututtaa yhteenniputus kaukaisemmista kulttuureista tulleiden siirtolaisten kanssa, siirtolaisia pakolaisten kanssa, toisen polven maahanmuuttajia uusien tulokkaiden kanssa ja niin edelleen. Toisaalta suomensomalilaista taiteilijaa ehkä harmittaa, jos monikulttuuriraha meneekin hänestä melko paikalliselta vaikuttavalle inkeriläistaiteilijalle. Kuuluuko toisen polven suomenvirolainen tai puoliksi puolalainen suomalainen vähemmistöihin? Joutuuko vähemmistökulttuurin edustaja esittämään näkyvästi “omaa” kulttuuriaan vai voiko hänkin taiteilla vapaasti, riittääkö monikulttuuristipendin saamiseksi pelkkä kulttuuritausta?
Lokerointi vaatii rajanvetoja, jotka vain kasvattavat henkisiä ja sosiaalisia muureja ihmisryhmien väliin. Ihmetystä herättää myös “monikulttuurisuuden” ja “kulttuurien välisen vuorovaikutuksen” edistäminen vähemmistöapurahojen päämääränä. Jos somalitaiteilijan tasokas projekti sisältää uskontokriittisen elementin, joka suututtaa hänen taustaryhmänsä konservatiivisempia edustajia, tai rakkaustarinan, joka uhmaa yhteisön perhearvoja, hylätäänkö projekti oikeanlaisen monikulttuurisuuden vastaisena? Entä jos venäläismaahanmuuttajan performanssi kuvailee hänen kotimaansa poliittista sortoa tavalla, joka ei edistä maidemme välistä ystävällistä vuorovaikutusta? Kuka päättää, ja millä perusteella, minkälainen taide “edistää monikulttuurisuutta”?
Brittikirjailija Kenan Malikin mukaan Rushdien fatwan tärkein seuraus on se, että fatwan viesti on sisäistetty länsimaissa niin voimakkaasti, ettei fatwoja enää tarvita: sensuroimme itse itseämme. Hän vertailee ”Saatanallisten säkeiden” kohtaloa viime vuonna kohua herättäneen ”Medinan jalokiven” kohtaloon: kun edellisen kustantaja piti kirjan kauppojen hyllyissä tappouhkauksia ja murhiakin uhmaten, jälkimmäisen julkaisemisen peruuttamiseen riitti yhden länsimaisen akateemikon arvio, että teos on ehkä ”loukkaava”.
Rushdie oli ”Saatanallisia säkeitä” kirjoittaessa jo niin menestynyt kirjailija, ettei tarvinnut apurahoja, mutta teoriassa on kiinnostava kysymys, olisiko intialaissyntyisen Rushdien islamin taustoja teologisesti epäkorrektisti pohdiskeleva teos voinut saada monikulttuurisuuden edistämiseen tarkoitettua vähemmistöapurahaa, varsinkin jos sen aiheuttamat reaktiot olisivat olleet etukäteen tiedossa? Voisiko vastaava teos saada vähemmistöapurahaa nyt Suomessa? Jos monikulttuuriapurahat eivät ole tarkoitettu nykyajan Rushdieille, vaan sovinnaisen monikulttuurisuuden edustajille, miten käy taiteen roolille totuttujen käsityksien kyseenalaistajana ja ajatuksien herättäjänä?
Kulttuurirelativistit kutsuvat sananvapautta länsimaisen kulttuurin ominaispiirteeksi, jonka kunnioittamista ei voi vaatia muilta mailta ja kulttuureilta. Malikin esiin tuoma ”fatwan sisäistäminen” on johtanut ajatteluun, ettei tabujen vapaan tutkiskelun oikeus ole kovin olennainen kulttuurin piirre edes länsimaissa – tärkeämpää on olla loukkaamatta ketään ja edistää ”vuorovaikutusta” vapaaseen ajatteluun vähemmän suopeasti suhtautuvien ”kulttuurien” kanssa.
Rushdie on esimerkillinen vähemmistön edustaja, joka pohtii vähemmistökulttuureja yleisinhimillisestä, kosmopoliittisesta näkökulmasta. Hän puolustaa universaaleja arvoja sen perusteella, mitä ihmisissä on yhteistä. Hän kertoi äskettäin Columbian yliopistolla keskustelutilaisuudessa, että kaikkia ihmisiä yhdistää esimerkiksi se, että ihminen on kielellinen olento – kieli on meissä kaikissa olemassa jo geneettisenä mahdollisuutena. Kun ihminen on olemukseltaan ”kielieläin”, joka on geneettisesti kykenevä kielelliseen itsetutkiskeluun, kielenkäytön ja ajattelun rajoitukset ovat rajoituksia ihmisyyttä ja ihmisluontoa vastaan. Siksi kielellisten oikeuksien puolustaminen ei ole vain jonkun kulttuurin etuoikeus, vaan se on ihmisen perustavanlaatuisen ihmisyyden puolustamista. Ilmaisuoikeus on ensisijaisesti yksilön oikeus, yhteisöjen ”ääni” muodostuu yksilöiden välisestä vapaasta vuoropuhelusta.
Sama koskee myös visuaalista taiteellista ilmaisua. Ihmisten lokerointi kansallisuuksien muottiin ja monikulttuurisuus poliittisena normina rajoittavat ihmisen luovuutta. Luovuus on yleisinhimillistä, ja aina viime kädessä yksilöllistä, vaikka näkökulmat vaihtelevat kulttuurisista ja muista lähtökohdista johtuen. Yksilöllisten tyylien moninaisuutta ei tulisi rajoittaa supistamalla ihmisiä kulttuuriensa edustajiksi – tämän ovat muut osoittaneet virheillään, joista meillä on mainio mahdollisuus oppia.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Kun maahanmuuttajabussikuskia potkaistaan kerran jalkaan aiheuttaa sen maamme johtavassa hallitsemattoman maahanmuuton äänitorvessa Helsingin Sanomissa (6.5.) lähes hysteerisen reaktion. Uutispäällikkö Matti Mielonen kirjoitta melkein sivun jutun aiheesta otsikon ”Nyt riittää” alla. Siis yhdestä potkusta jalkaan.
Nyt ei riittänyt kun kaksi maahanmuuttajaa pahoinpiteli suomalaiskuskin tajuttomaksi ja niin, että tämä on edelleen kuntoutuksessa.
Sekään ei riitä, että lähes joka päivän lehdessä kerrotaan raiskauksesta jossa tekijä maahanmuuttaja ja uhri suomalainen. Tai ehkä se on riittämistä, että Mielonen kollegoineen jättää lähes aina kertomatta tekijän kansalaisuuden.
Myöskään se ei ylitä Mielosen riittävyyskynnystä, kuinka ostoskeskuksissamme ja asemillamme päivittäin voimme seurata sitä kuinka 20-40-vuotiaat maahanmuuttaja ”nuorukaiset” vokottelevat 12-16 tyttöjä. Tai ehkä se, että tämä ilmiö josta mm. kaupunkien lastensuojelutyöntelijät ovat pitkään olleet huolissaan on Mielosen ja kavereidensa toimesta vaiettu esim. Helsingin Sanomissa kokonaan.
Kyllä Mielonen sittenkin on oikeassa, nyt riittää. Jonkun on muututtava tässäkin maassa. Ja ainakin minä tunnen kuinka muutoksen tuuli alkaa kohta puhaltaa.
http://lindblomkimi.blogit.kauppalehti.fi/
http://lindblomkimi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Kommentoi 108 kommenttia