Kolmanneksi suurin venäläinen
Viime vuoden lopussa Venäjän valtiollinen Rossija-televisiokanava järjesti katsojakyselyn aikojen suurimmasta venäläisestä. Kyselyyn vastanneita oli väitetysti miljoonia, vaikka tiedot vastaajamäärästä vaihtelevat. Voittajien joukossa oli Josif Stalin – heti ruhtinas Aleksandr Nevskin ja reformistipääministeri Pjotr Stolypinin jälkeen, Pushkinin edellä. Yksi viime vuosisadan suurimmista murhaajista on siis tuon kyselyn mukaan Venäjän kaikkien aikojen kolmanneksi suosituin mies.
Tämä tieto poiki suomalaisessa mediassa vain satunnaisia pikku-uutisia, asiaa on kommentoitu vain blogimaailmassa. Olisiko valtamedia haukotellut yhtä välinpitämättömästi, jos saksalaiset olisivat äänestäneet Hitlerin kolmanneksi suosituimmaksi saksalaiseksi? Tällainen rinnastus kuulostaa jo kuluneelta, mutta se on aiheellinen niin kauan kuin kaksinaismoralismi viime vuosisadan kipupisteiden arvioinnissa pysyy ennallaan. Vastakkain ovat edelleen toisaalta puhdas pahuuden ruumiillistuma ja toisaalta ”vain vähän liian kovia otteita käyttänyt” kommunistinen idealisti.
Meillä ollaan muutenkin vaitonaisia Stalinin kasvavasta suosiosta Venäjällä. Rossijan äänestystuloksiin täytyy suhtautua asianmukaisella varauksella, mutta kysymys ei olekaan pelkästään kansan mielialoista, vaan laajemmasta valtiollisesta projektista. Stalinin maineen palautus tapahtuu järjestelmällisesti, koulujen oppikirjoja myöten. Muidenkin kyselyjen mukaan suopea tai jopa ihaileva suhtautuminen hirmuhallitsijaan on kasvussa. Suosio näyttää olevan suurempi nuoremman ikäpolven kohdalla, jonka muistiyhteys menneen ajan tapahtumiin on heikompi ja joka on siksi enemmän virallisen tiedon armoilla. Näin, vaikka valtaosa Stalinin uhreista oli venäläisiä.
Onko sillä väliä, mitä mieltä venäläiset ovat omasta menneisyydestään ja siinä esiintyvistä piruista? Vastaus löytyy yllä esitetystä rinnastuksesta. Eurooppalaisilla on syy, miksi kauhistutaan pienimmistäkin viittauksista Hitlerin ja natsi-ideologian suosion paluun mahdollisuuteen. Syynä on pelko, että vanhat tapahtumat voisivat jossain muodossa toistua, ja lupaus, ettei niin saa käydä, enää ikinä. Siksi on pelottavaa, ettei venäläisillä ole samaa refleksiä omaa menneisyyttään kohtaan, ja myös outoa, ettei länsimaalaisillakaan ole kehittynyt vastaavaa herkkyyttä suhteessa Hitlerin itäiseen klooniin. Menneisyyden tulkinnalla on väliä sille, miten tulevaisuutta luodaan.
Pahinta, miten täällä voidaan reagoida Stalinin rehabilitointiin ja jopa ihailuun Venäjällä, on paitsi vaikeneminen, myös hiljainen myöntyminen. Vaikka Stalinin Neuvostoliitto oli rikollinen roistovaltio omia(kin) kansalaisia kohtaan sekä ennen että jälkeen toisen maailmansodan, voitto natsismista länsimaiden rinnalla on meriitti, joka näyttää edelleen pesseen veritahroja pois. Monien on vaikea ymmärtää, että ihmisten lastaaminen eläinvaunuihin ja lähettäminen viikkokausiksi kulkemaan kohti tuntematonta vailla ruokaa, lepoa, lämpöä ja vessankäyntimahdollisuuksia on yhtä törkeä loukkaus ihmisarvoa kohtaan kuin heidän kyyninen hävittämisensä teknologisesti tehokkaammin keinoin.
Ranskalainen filosofi ja humanisti Bernard-Henri Lévy arvostelee uusimassa kirjassaan, englanninkielisellä otsikolla ”Left in Dark Times”, nykyvasemmiston sokeutta suhteessa monenlaisiin antihumanismeihin, ääri-islamilaisesta fasismista Che Guevaraan ja Carl Schmittin natsimyönteiseen filosofiaan. Samalla hän huokaisee helpotuksesta uskoen, ettei kukaan sentään enää pyri oikeuttamaan stalinismi-leninismin rikoksia. Venäjä ehkä yllättää Lévyn. Suomessakin hänen arvionsa kuulostaa tältä osin rohkean optimistiselta. Ideologia kilpailee jatkuvasti tosiasioiden kanssa.
Stalinin perimä säilyy kansojen muistissa parhaiten henkilökohtaisten tarinoiden avulla. Ne avaavat todellisuutta laajalle yleisölle paremmin kuin ideologiset väittelyt tai poliittiset analyysit. Natsismin olemusta tuskin tunnettaisiin yhtä herkästi ilman Primo Levin kirjoituksia tai Claude Lanzmannin Shoah-elokuvaa ja muita aiheesta kertovia teoksia. Samoin tieto Gulagista leviää lännessä etenkin Anne Applebaumin ja Aleksandr Solzhenitsynin koskettavien kertomusten kautta.
Täällä Suomessa sitä todellisuutta ovat avanneet Viron kokemuksen kautta dokumentin muodossa Imbi Paju ja fiktiona Sofi Oksanen. Oksasen Puhdistus-romaanilla ansaitsema Finlandia-palkinto auttaa avaamaan täälläkin julkista tilaa keskusteluille näistä kartetuista aiheista. Puhdistuksen monet käännökset, ja myös Pajun dokumenttiromaani Torjutut Muistot, jota Ruotsissa käytetään oppikirjana, pitävät osaltaan pikkukansan sodanjälkeistä kohtaloa eurooppalaisten jälkipolvien tietoisuudessa.
Tiedon ja ymmärryksen kanavia siis löytyy ideologisten väittelyiden ulkopuolelta, vaikka niitä voisi olla enemmänkin. Tiedon sulattaminen vie aikaa, varsinkin, kun tosiasiat pakottavat monia ihmisiä arvioimaan uudelleen omien aiempien vakaumusten tai tekojenkin oikeutusta. Kiusaus peittää hiljaisuutta vaikenemisella ja terroria uusilla sortotoimilla on suuri, etenkin Venäjällä, jossa pyövelin ja uhrin roolit saattoivat vaihtua hetkessä. Silti optimisti voi jäädä odottamaan päivää, jolloin suurten venäläisten listalta löytyy Pushkinin rinnalta Stalinin sijasta Solzhenitsyn tai Andrei Zaharov.

Kommentoi 341 kommenttia