Unohdettu juhlavuosi
Eräs kansanvallan historian tärkeimmistä dokumenteista, YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, täyttää 10. joulukuuta 60 vuotta. 1948 hyväksytyssä dokumentissa määriteltiin ensimmäistä kertaa perustavanlaatuiset yksilön oikeudet ehdottomina ja luovuttamattomina kaikille maailman ihmisille kuuluviksi.
Julistus hehkuu sodanjälkeisen jälleenrakennusoptimismin henkeä, ja uhmakasta lupausta totalitarismien ja sotien jäljiltä: tämä ei saa ikinä toistua – vaikka joissain paikoissa ihmisyyden vastaiset rikokset jatkuivat siihenkin aikaan, kenenkään niihin puuttumatta.
1948 annetun julistuksen merkitystä on vaikea yliarvioida. Dokumentti standardisoi keskeiset perusoikeudet, joita ilman yhteiskunta ei voi olla avoin ja demokraattinen: sanan- ja uskonnonvapaus, kansalaisten tasavertaisuus lain edessä, yksilön itsemääräämisoikeus, poliittiset oikeudet, kuten kokoontumis- ja äänestysoikeus. On ihmeellistä, ettei tämän merkittävän julistuksen 60-vuotispäivää juhlita näkyvämmin. Julkisuudessa ei näy sille omistettuja tapahtumia, ihmisoikeuksien tilasta ei juuri keskustella.
Johtuuko se siitä, että ihmisoikeuksista on tullut itsestäänselvyys, josta ei enää sen kummemmin tarvitse puhua? Länsimaiden ja muiden demokraattisten valtioiden nykyinen lainsäädäntö tosiaan seuraa tarkoin ihmisoikeusjulistuksen henkeä. Neuvostototalitarismin kaatuminenkin oli maailmalle merkittävä ihmisoikeusvoitto. Mutta ihmisoikeuksien kehitys maailmassa ei ole ihan seurannut 1948 esitettyjä tavoitteita. Sotia ja kansanmurhia ei ole pystytty lopettamaan. Diktatuureja riittää edelleen, ja uusia sellaisia syntyy.
Maailmanlaajuinen ihmisoikeuksien hallinta on hankalaa, kun maailman valtioista suuri osa ei välitä edes kansalaistensa yllä luetelluista tärkeimmistä perusoikeuksista. YK:n sisälläkin on ihmisoikeuksien edistäminen tapahtunut ristiriitaisesti. Maailmanjärjestö toimii paikoin jopa oman ihmisoikeusjulistuksensa alkuperäisiä tavoitteita vastaan.
Monissa ihmisoikeuksien ystävissä aiheutti närkästystä YK:n ihmisoikeusneuvoston päätöslauselma ”uskontojen halventamisesta”, joka pyrkii kieltämään uskontojen arvostelun vuoden 1948 ihmisoikeusjulistuksen mukaisen sanan- ja omantunnonvapauden vastaisesti. Päätöslauselmaa tukivat paitsi islamilaiset OIC-maat, joista valtaosa ei kunnioita omien kansalaistensa oikeutta uskonnonvapauteen eikä tasa-arvoon, myös muut kyseenalaisen ihmisoikeusmaineen omaavat maat, kuten Venäjä, Valko-Venäjä ja Kuuba.
Sananvapauden kannalta ongelmallinen on myös YK:n kulttuuri- ja sosiaalikysymyksiä hoitavan kolmannen komitean Venäjän aloitteesta tekemä esitys kriminalisoida ”fasismina” kaikkien toisessa maailmansodassa Saksan kanssa yhteistyössä toimineiden tahojen kunnioittaminen. Tämä koskisi sitäkin, miten Suomen historiasta saa puhua. Yhteistä näille valikoivasti ”vihapuheita” kriminalisoiville esityksille on se, etteivät ne erota todellista vihanlietsontaa asiallisista kannanotoista ja aiheellisesta arvostelusta.
YK ei siis ole enää kovin innokas suojelemaan julistamaansa sananvapautta. Järjestön rooli ihmisoikeuksien valvojana kärsii uskottavuuspulasta myös vuonna 2006 perustetun ihmisoikeusneuvoston koostumuksen takia. Neuvostoon kuuluvat omien kansalaistensa ihmisoikeuksia rutiininomaisesti polkevat maat, kuten Saudi-Arabia, Venäjä, Kuuba ja Kiina. Neuvoston korvaa aiemman ihmisoikeuksien toimikunnan, joka todettiin toimimattomaksi ja epäuskottavaksi, mutta se ei ole edeltäjäänsä paljon uskottavampi.
Filosofi Hannah Arendt, joka totesi maailmansotien jälkeen, että ihmisoikeudet käytännössä toteutuivat vain valtioiden kansalaisoikeuksina, oli ehkä oikeassa arvatessaan, että ihmisoikeuksia maailmanlaajuisesti valvova ”maailmanhallitus” muodostuisi käytännössä hallitsemattomaksi byrokratiahirviöksi.
Asiaan vaikuttaa YK:n epädemokraattisten jäsenvaltioiden suuren määrän lisäksi myös ihmisoikeuksien käsitteen ylenpalttinen laajentaminen. Alkuperäiseen julistukseen on lisätty dokumentteja sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista, jotka kuuluvat pikemminkin valtioiden politiikkaohjelmiin kuin luovuttamattomien perusoikeuksien joukkoon.
Oikeuksien määrän ja tulkinnanvaraisuuden hillitön kasvu vaarantaa helposti keskeisten perusoikeuksien valvonnan. Ihmisoikeuksien julistuksen 60-vuotispäivänä voisimme siis kunnioittaa juhlasankaria. ”Vanhoja hyviä” ihmisoikeuksia on vieläkin syytä vaalia.

Kommentoi 35 kommenttia