Vapaa Ossetia?

Georgiaan kuuluvien Etelä-Ossetian ja Abhasian johtajat ilmoittivat maanantaina, että he aikovat lähiaikoina vaatia kansainvälistä tunnustusta maakuntiensa itsenäisyydelle. Georgian ja Venäjän välisen konfliktin jälkimainingeissa myös Venäjä on ryhtynyt taas vaatimaan ”itsenäisyyttä” kyseisille maakunnille.

Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat julistautuneet itsenäisiksi jo varhain 1990-luvulla, mutta yksikään ulkopuolinen valtio ei ole tunnustanut niitä. On vähän todennäköistä, että länsi tunnustaa niiden itsenäisyyttä nytkään. Monet kuitenkin uskovat, ettei tässä tilanteessa enää voida odottaa georgialaisten ja osseettien pystyvän asumaan samassa valtiossa.

Venäjä vetoaa asiassa Kosovon ennakkotapaukseen, Tshetsheniasta sopivasti vaieten. Lännen tukiessa Kosovon toisen albaanivaltion luomista Venäjä jo viittasi Georgian separatistialueiden myös tarvitsevan täyttä ”itsenäisyyttä”. Tosiasiassa Venäjä tuskin välittää pienkansojen itsenäisyydestä. Muutenhan se voisi tukea Kaukasuksella Tshetshenian ja Pohjois-Ossetian (jonka puolen miljoonan osseettiväestö on noin kymmenkertainen Etelä-Ossetiaan verrattuna), sekä myös Ingusian, Dagestanin ja Balkarian itsenäisyyttä.

On kiinnostavaa nähdä, miten länsi suhtautuu Georgian alueiden ”itsenäisyyteen”. Kosovon yhteydessä länsi vakuutti, että kyseessä oli poikkeus, josta ei tulisi ennakkotapausta. Nyt vastakkain on toisaalta Georgian alueellinen koskemattomuus ja toisaalta Venäjän vahva tuki separatistialueille, taustalla vuosia kytenyt väkivalta ja lännen oma epäluulo etnisten ryhmien rauhallisen rinnakkaiselon mahdollisuuden suhteen.

Etelä-Ossetiassa asuu etnisiä osseetteja noin 50 000. Jos länsi ajautuisi tukemaan niin pienen vähemmistön irrottautumispyrkimyksiä emovaltiostaan, tapauksesta muodostuisi väistämättä ennakkotapaus, joka koskee kaikkia maailman etnisiä ryhmiä ja vähemmistöjä, mutta myös Euroopan omaa vähemmistö- ja monikulttuuripolitiikkaa.

Tilanne on lännelle joka tapauksessa haastava. Jos puolustetaan Georgian yhtenäisyyttä, vaarannetaan hyvät suhteet Venäjään ja altistutaan sen syyttelyyn kaksinaismoralismista. Jos taas länsi hyväksyy osseettien ja abhaasien itsenäisyyspyrkimykset Venäjää miellyttääkseen tai siksi, ettei se usko rauhaisan yhteiselon mahdollisuuksiin alueella, se joutuisi myöntämään, ettei Kosovo ollutkaan ”poikkeus”, ja että pienilläkin etnisillä vähemmistöillä on oikeus kansallisvaltioon, kunhan ne ovat valmiita turvautumaan väkivaltaan – tai väkivaltaisten tukijoiden apuun – taistelussaan sen edestä.

Tämän jälkeen oman valtion kieltämistä kurdeille tai tiibetiläisille olisi entistäkin vaikeampi oikeuttaa. Jos länsi tukisi Georgian hajottamista vakuuttaen, että kyseessä on taas poikkeustapaus, olisi liiankin helppo tehdä kyyninen johtopäätös, että vähemmistöjen separatismia tuetaan poikkeukselliseti vain silloin, kun valtiot, joista vähemmistöt pyrkivät eroon, eivät ole kovin isoja tai vaikutusvaltaisia.

Samalla Eurooppa joutuisi itse katsomaan peiliin. Jos myönnämme, ettemme voi olettaa kulttuuriltaan ja tavoiltaan samankaltaisten vuoristokansojen pystyvän rinnakkaiseloon saman valtion rajojen sisällä, voidaanko Euroopassa jatkaa uskottelua, että satojentuhansien maahanmuuttajien tulo hyvin erilaisista kulttuuripiireistä johtaa lopulta onnelliseen monikulttuuriseen yhteiseloon?

Virallisen monikulttuurisuusopin mukaan valtioiden ei tulisi enää perustua yhden kansan etnis-kulttuuriselle identiteetille, ja muuttoaaltojen myötä kasvavien ryhmien rinnakkaiselo on rikastava, mutkaton ja harmoninen, kunhan päästään alkuperäisväestöjen ksenofobisista ennakkoluuloista. Jos EU hyväksyy ajatuksen, että pienetkin etniset ryhmät Euroopan reunoilla, kuten Balkanilla ja Kaukasuksella, tarvitsevat erillisen valtion voidaakseen elää rauhassa, se vetää maton oman virallisen monikulttuurisuusoppinsa alta.

Nykykehityksen valossa ei tunnu kovin kaukaa haettuna ajatus, että joskus myös EU:n sisällä vaativat itsenäisyyttä paitsi alkuperäiset etniset vähemmistöt, kuten baskit, flaamit ja katalaanit, myös suhteellisen uudet vähemmistöt vaikkapa Koillis-Virossa tai Etelä-Ruotsissa. Mikää onkaan EU:n vastaus silloin?

On mahdollista, että länsimaat kuitenkin asettuvat Georgian alueellisen koskemattomuuden taakse, kuten asian sisällyttäminen jälkeenpäin presidentti Sarkozyn rauhansuunnitelmaan antaa toivoa. Silloin ylläolevat pohdinnat ovat toistaiseksi turhia.

Valikoivuus itsenäisyyspyrkimysten ymmärtämisessä näyttää silti olevan ajan trendi. Kriteerinä ei ole niinkään valtioksi pyrkivän ryhmän valmius toimia itsenäisenä valtiona, kuin reaalipoliittiset spekulaatiot ja väkivallan tai sen uhan läsnäolo. Tämä suuntaus ei ole rohkaiseva pienten kansojen – myöskään Suomen – näkökulmasta.