Patsaita ja painajaisia

Pyörin oudossa museo-akatemiassa. Seinien reunoilla istuivat elävät ihmiset, joiden alavartalot oli muurattu kivirakenteisiin niin, että ne näyttivät patsaan jalustoilta. He lukivat keskittyneesti kirjoja. Sitten tuli ”ilouutinen”. Minutkin oli valittu muurattavaksi museoon. Tästä lähtien saisin kunnian istua ja lueskella loppuelämäni tuossa paikassa.

Ajatus siitä, etten enää koskaan pystyisi liikkumaan paikaltani, oli niin kauhistuttava, ettei uni voinut jatkua. Heräsin painajaisesta roomalaisessa hotellissa. Taustalla oli kolme päivää kiertelyä patsaiden, veistosten ja muinaisjäänteiden parissa. Ilmeisesti myös innostavista kulttuurielämyksistä voi saada aidon yliannostuksen.

Elävässä elämässä patsaiden, raunioiden ja kattomaalausten Rooma on fantastinen muistutus siitä, mihin ihminen kykenee, kun tahto ja mahdollisuudet kohtaavat.

Barokin viehkeät veistokset ja Vatikaanin museoiden loputtomat seinä-, katto- ja lattiamaalaukset saattavat tuntua karun protestanttisen pohjoisen kasvatista ylellisessä koristellisuudessaan jopa turhilta. Juuri sen takia ne edustavat tavallaan taiteen ylintä vapautta. Ne eivät ole olemassa siksi, että niitä olisi joku joskus tarvinnut. Ne ovat olemassa vain siksi, että niitä on haluttu tehdä, ja teettää. Kustannuksista piittaamatta.

Valtaosa Rooman taideaarteista on erilaisten hallitsijoiden, keisarien ja paavien tilaustyötä – siis nykykielellä julkisen sektorin tuotantoa. Nämä vaikuttavat teokset eivät tue vapaiden taidemarkkinoiden puolustajia, joiden mielestä hyvä taide pärjää ilman julkista tukeakin. Myös poliittisesti muuten ongelmallisella mahtipontisuudella on osansa tuloksessa.

Pystyykö meidän nykyinen, taiteilijoille pienen elannon ja täydet vapaudet tarjoava apurahajärjestelmämme tuottamaan jotain niin ylevää, suurta ja kaunista, jota ihmiset vielä vuosisatojen jälkeen tulevat ihailemaan tuhansien kilometrien päästä? Mitä jää tuleville sukupolville nykymuseoissa pyörivistä videoinstallaatioista, joissa tekijät pohtivat omaa identiteettiään ja välillä myös joitakin yhteiskunnallisia epäkohtia? Vaatiiko taide “valistuneen diktaatuurin” yhdistettynä luovuuteen, jotta siitä tulisi oikeasti mahtavaa?

Rooman taiteessa, antiikista renessanssiin ja barokkiin, sekoittuvat kiinnostavalla tavalla valta ja vapaus, jumalat ja kerettiläisyys, mahtailevuus ja suvaitsevaisuus. Vaihtuvat vallanpitäjät ovat jättäneet jälkeensä omat muistomerkkinsä, mutta he ovat myös anteliaasti säilyttäneet ja kunnostaneet edeltäjilleen pystytettyjä monumentteja.

Näin pakanajumalten temppeli Pantheon on säilynyt melkein sellaisenaan, vaikka siitä tuli matkan varrella kirkko. Katolisen kirkon kulta-aikoina on pystytetty patsaita antiikin jumalattomille filosofeille ja monen lajin taiteilijoille. Ja renessanssin maalaukset Vatikaanissa, joka tunnetaan länsimaailman uskonnollisen konservatismin tyyssijana, pursuavat aistillista elämäniloa. Michelangelon kuuluisa kuva Aatamin luomisesta Sikstuksen kappelissa vaikuttaa ilmeisen homoeroottiselta, vaikka tästä vaikutelmasta syntyvät teologiset spekulaatiot olisivat selvästi kerettiläisiä.

Silti nämäkin lumoavat taideteokset ovat syntyneet aikanaan paavien käskystä. Paavit ovat antaneet antiikin ihailussaan aikansa suurille taiteilijoille vapauden tulkita raamatullisia tarinoita omalla tavallaan. Tosin ei ihan miten vain: Michelangelon Viimeistä tuomiota kuvaavasta maalauksesta paavi poistatti näkyvät sukuelimet jälkeenpäin. Mutta maalauksien aistillinen olemus osoittaa, että taiteen vapaus ja antiikkia myötäilevä ajan henki on ollut niiden tilaajillekin tiukkaa uskonnollista soveliaisuutta tärkeämpi.

Taide on parhaimmillaan sopiva sekoitus vanhan kunnioitusta ja uuden etsintää. Nykyään rajojen rikkomisesta on tullut itsetarkoitus, joka varsinkin näiden rajojen ollessa jo valmiiksi väljiä tarkoittaa, että kauneus ja kestävyys hukkuvat nopeasti vaihtuvien muotivirtauksien pyörteisiin. En silti usko, että luovuus välttämättä tarvitsee kovan vallan kuria kukoistakseen. Historia tuntee myös imperiumeita, jotka ovat esteettisestikin tuottaneet vain tuhoa ja rumuutta. Ne ovatkin pystyttäneet patsaita vain omilleen.