Irlannin valinta

EU:n yhdistymisprosessi on kokenut jälleen yhden ratkaisevan takaiskun. Irlantilaiset, ainoa kansa, joka sai mahdollisuuden sanoa sanansa suunnitteilla olevasta Lissabonin sopimuksesta, sanoivat sopimukselle selkeästi “ei”.

Sopimuksen aikaisemman, silloin perustuslaiksi kutsutun version hylkäsivät vuonna 2005 hollantilaiset ja ranskalaiset äänestäjät – ja heidän mielipidettään sopimuksen uudesta versiosta ei enää kysytty.

Mediat ja politiikot ovat kyseenalaistaneet irlantilaisten suhteettomalta tuntuvan valta-aseman tässä prosessissa: miten on mahdollista, että Irlannin neljä miljoonaa kansalaista päättävät viidensadan miljoonan EU-kansalaisen tulevaisuudesta? Eikö tämä ole epädemokraattista?

Entä kuinka demokraattista on se, ettei lopuilla 496 miljoonalla ole minkäänlaista mahdollisuutta ottaa kantaa päätökseen, joka ratkaisevasti vaikuttaa heidän maittensa tulevaisuuteen luovuttamalla lisää kansallista päätösvaltaa EU:n ylikansalliselle hallinnolle?

Irlannin “ei” ei ole merkki EU-demokratian kriisistä, se on sen toivon kipinä. Lissabon-prosessin jarrutus tarkoittaa, että kansan joukossa epäsuosittua kehitystä eteenpäin vievä raskas byrokratiakoneisto ei ole täysin automaattinen.

Demokratia Euroopassa löytää vielä rakoja, joiden kautta kansan mielipide pääsee vaikuttamaan maanosan kehitykseen.

EU:n johtajat ovat väittäneet, ettei heillä ole “suunnitelma B:tä” ei-vastauksen varalle. Muuan brittikolumnisti ilkkui, että sellainen päättämättömyys kestää luultavasti noin kolmenkymmentä sekuntia.

Syystäkin, koska kansanäänestyksen tulosten tultua julki EU-eliitti puhui jo sopimuksen ratifioinnin jatkamisesta Irlannin päätöksestä huolimatta.

Eliitille tärkein kysymys kansanäänestyksen jälkeen näyttää olevan se, miten Lissabonin sopimus saadaan paremmin kaupiteltua ymmärtämättömälle kansalle – tai yksinkertaisesti, miten saada se voimaan kansalaismielipiteestä huolimatta.

Sen sijaan, että keksitään uusia sanamuotoja kansan jo toistuvasti hylkäämän projektin popularisoimiseen, nyt olisi pysähdyttävä pohtimaan EU:n keskusvallan rajoja ja jäsenvaltioiden asemaa.

Tärkeimmät kysymykset ovat silloin, miten paljon päätösvaltaa demokraattisten valtioiden voidaan olettaa luovuttavan ylikansalliselle tasolle, kuinka pitkälle vallan keskittäminen EU:ssa voi edistyä ilman, että kehittyvä liittovaltio täysin menettäisi demokraattisen luonteensa, ja minkälainen perussopimus olisi riittävän vahvalla yhteisellä arvopohjalla ja samalla riittävän “ohut”, jotta sen sisältö olisi kiistattomasti sekä ymmärrettävä että hyväksyttävä EU-kansalaisten enemmistölle.

Kansalaiset ovat osoittaneet, että EU:n poliittisen yhteisön tiivistämisellä on rajansa. Eliitin on hyväksyttävä tämä ajatus. EU-byrokraattien on vihdoin ymmärrettävä, että väkisin ylhäältä päin syötetty yhdentymis- ja tiivistymisprosessi ei voi jatkua näin.

Ensimmäiset reaktiot EU-maiden johtajilta eivät ole kovin rohkaisevia: he vakuuttavat jo, että aikovat jatkaa Lissabonin sopimuksen ratifiointia kukin omassa maassaan. Mitä varten, kun sopimus on lainvoimainen vain silloin, kun kaikki jäsenmaat hyväksyvät sen? Olisiko irlantilaisten mielipiteen perusteella syytä ratifioinnin nopean jatkamisen sijasta järjestää asiasta lisää kansanäänestyksiä EU-kansalaisten kantojen kartoittamiseen?

EU:n demokratiavaje on vakava ja todellinen. EU-eliitti yrittää mitätöidä Irlannin valintaa väittämällä, etteivät ihmiset ymmärrä sopimuksen sisältöä. Silloinkaan ongelma ei ole kansalaisissa, vaan sopimuksessa: kansallisvaltion perustuslaillista järjestelmää muuttavan asiakirjan pitää olla selkeä, ymmärrettävä ja helposti saatavilla. Sillä ei ole väliä, onko sopimuksen vaikutus EU:n ja yksittäisten jäsenmaiden kannalta “hyvä”, jos se hyvä määritellään byrokraattisesti, salamyhkäisesti ja kansalaisten mielipidettä kuuntelematta.

Irlannin valinta on “ei” EU:n epädemokraattisille päätöksentekoprosesseille vähintään yhtä paljon kuin Lissabonin sopimuksen varsinaiselle sisällölle. Nähtäväksi jää, milloin EU:n johtajatkin alkavat ymmärtää, että “ei” oikeasti tarkoittaa “ei”.