Sanojen taikaa
Viime aikoina on julkisuudessa pohdittu vasemmiston tilaa. Maltillisen vasemmiston tavoitteet ovat valtavirtaistuneet, laitavasemmiston ihailun kohteet kadonneet historian roskakoriin. Aatteen kohtaloa pohditaan, ja sen ohessa myös naapurimaiden kehitystä. Kaikki eivät ole suinkaan onnellisia, että pienet etelänaapurimme ovat vapautuneet Suuren Vapauttajan syleilystä. Änkyrästalinismin viimeisiä kuolinkouristuksia yhdistää trendikkään postmodernin uusvasemmiston kanssa kummankin varsin luova sanankäyttö.
Niin luova, että mieleen tulee taas yksi tuttu satuhahmo: Tyyristyllerö, englanniksi Humpty-Dumpty, Liisa Ihmemaassa -tarinasta. Tyyristyllerö ilmoitti Liisalle: ”Kun minä käytän jotain sanaa, se merkitsee juuri sitä, mitä minä haluan sen merkitsevän”. Liisan epäröintiin, voiko sanoille oikeasti antaa kuinka monia erilaisia merkityksiä tahansa, Tyyristyllerö vastaa, että kysymys on vain osaamisesta: sanoja täytyy käyttää taitavasti.
Tyyristylleröä voisi kutsua ideologien ja demagogien suojelusenkeliksi. Sanojen käyttötapa määrittelee usein niiden sisällön, ja varsin luova käyttö antaa niille täysin uusia sisältöjä ja merkityksiä. Tyyristyllerömäisen vapaan sanankäytön haittapuoli on merkityksien katoaminen kokonaan: jos sana merkitsee melkein mitä tahansa, se ei enää oikeastaan merkitse yhtään mitään. Silloin ilmiöön, jota kuvamaan sana oli keksitty, täytyy löytää uusi sana, jos ilmiöstä halutaan puhua. Sekin on välillä vaikeaa.
Yksi sana, jonka merkitys on joustanut tuntemattomiin, on demokratia. Demokratia eli kansanvalta tarkoitti ennen vanhaan poliittista järjestelmää, joka kunnioittaa kansalaistensa perusoikeuksia ja antaa heille vähintäänkin jonkin verran vaikutusvaltaa suhteessa hallitsevaan eliittiin. Nykyään kuitenkin puhutaan ”erilaisista demokratioista”. Ei demokratiaa pidä arvioida vain ”länsimaisin kriteerein”, uusi mantra kuuluu. Tyyristylleröt julistavat demokratiaksi minkä tahansa järjestelmän, jossa järjestetään vaaleja, vaikka niissä vangittaisiin väärinajattelijoita, kiellettäisiin oppositioita tai hirtettäisiin kerettiläisiä. Aiempi diktatuuri tai totalitarismi on nykyään ”toisenlaista demokratiaa”.
Kun monipuolisuus on kerran arvo sinänsä, niin totta kai demokratiaakin täytyy olla monenlaista. Jotkut ovat jopa julistaneet Neuvostoliiton postuumisti demokratiaksi.
Toinen luovasti käytetty sana on ”äärioikeistolainen”. Äärioikeistolaisiksi kutsuttiin aikoinaan kovan linjan antidemokraattisia liikkeitä, jotka pyrkivät väkivalloin poistamaan tieltään erilaiseksi tai vääränlaiseksi kokemansa ihmisryhmät, opit ja mielipiteet. Nykyään äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi voidaan lähtökohtaisesti määritellä kokonaiset pienet kansat, jotka eivät mukisematta luovuta elintilaansa isommille, tai henkilöt, jotka suhtautuvat vähänkin kriittisesti johonkin ei-länsimaiseen ideologiaan.
Muita joustavia sanoja ovat ”apartheid”, ”keskitysleiri” taikka ”kyydittäminen”. Apartheid voi tarkoittaa paitsi rotuun tai sukupuoleen perustuvaa erottelua myös valtiota, joka edellyttää uusilta kansalaisiltaan jonkun verran maan virallisen kielen tuntemusta. Näin ollen valtaosa Euroopan maista ovat apartheid-järjestelmiä. Keskitysleiri taas voi olla ankea laitos, johon ei-toivottuja kansanryhmiä kuljetetaan eläinvaunuissa kidutettaviksi, tai sitten vaikkapa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Kaikki riippuu tulkinnoista. Kyydityskin voi tarkoittaa leppoisaa lomabreikkiä luonnonkauniilla alueella.
Keskitysleirit, totalitarismit ja fasismit muodostavat vahvan osan kollektiivista eurooppalaista muistiamme, mutta sodanjälkeisillä länsimaisilla sukupolvilla puuttuvat niistä omakohtaiset kokemukset. Tarve ”löytää” totalitarismien pahimpia piirteitä omista demokraattisista yhteiskunnistamme – joka näkyy uudenaikaisen laitavasemmiston retoriikassa – johtuu länsimaisen kultuurin avoimen itsekritiikin perinteestä, mutta myös näiden ilmiöiden eksotisoinnista, nostalgisesta kaipuusta nähdä ne omin silmin.
Itsekriittisyys on eräs länsimaisen kulttuurin parhaista ominaisuuksista, ja sanojen uudelleentulkinta lienee sen väistämätön lieveilmiö. Liiallisen tulkinnallisen luovuuden sivuvaikutuksena syntyvä merkityksien inflaatio vaikeuttaa kuitenkin asiallista keskustelua. Voidaanko demokratiasta ja apartheidista, fasismista tai vapaudesta enää puhua, jos emme tiedä lainkaan, mitä kukin sanoilla tarkoittaa? Pyrkivätkö tyyristylleröt tahallaan upottamaan asiallisen keskustelun moninaisten merkityksien suohon?

Kommentoi 80 kommenttia