Olympialaiset, Tiibet ja realismi
EU-parlamentti on kehottanut kaikkia EU-maita boikotoimaan Pekingin olympialaisten avajaisia, ellei Kiina paranna ihmisoikeustilannettaan. Mitään merkkejä positiivisesta muutoksesta Kiinassa ei ole näkyvissä.
Britannian pääministeri Gordon Brown sekä Tsekin ja Puolan johtajat ovat jo ilmoittaneet, etteivät he osallistu avajaisiin. Ranskan presidentti Nikolas Sarkozy ja Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat luvanneet todennäköisesti pysyä poissa. Myös Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiset demokraatit kehottavat omaa valtionjohtoaan boikottiin, vaikka presidentti Bush ei näytä kuuntelevan heitä. Monet ihmisoikeusaktivistit ja älymystön edustajat maailmalla ovat olleet kansainvälisen boikotin kannalla.
Suomen pääministeri Matti Vanhanen aikoo osallistua avajaisiin. Perusteluna on se, että Suomella on perinteisesti tapana suhtautua näihin kysymyksiin “rakentavasti”. Suomi on ennenkin osoittanut, että “rakentava” suhtautuminen vaikutusvaltaisiin totalitaristisiin valtioihin vaatii toisinaan, että kyseisten valtioiden kansalaisten ihmisoikeuksiin tai niiden kolonisoimien kulttuurien olemassaolon oikeuteen ei kiinnitetä liiallista huomiota.
Pääministeri Vanhanen korostaa, ettei urheilua tule sekoittaa politiikkaan, mutta kuten julkisuudessa onkin jo huomautettu, poliitikkojen osallistuminen urheilutapahtuman avajaisiin sekoittaa väistämättä politiikan ja urheilun: sekä poisjäänti että läsnäolo ovat poliittisia kannanottoja. Tässä tapauksessa Suomen päätös ennakoi EU:n yhteisen boikotin mahdollisuutta ja osoittaa Kiinalle, etteivät tiibetiläisten ihmisoikeudet ole kaikille eurooppalaisille niin tärkeitä, että niiden takia kannattaisi vaarantaa hyviä kauppasuhteita.
Vaikka boikottikysymyksessä Suomen kanta korostuu Kiina-myönteisyydellään, “realistinen” suhtautuminen on länsimaissa edelleen yleinen, kun ihmisoikeuksien puolustus törmää talous- tai turvallisuuspolitiikan koviin tosiasioihin.
Avajaisboikotti liittyy kysymykseen, hyväksytäänkö tiibetiläisten itsemäärämispyrkimysten raaka tukahduttaminen tässä ja nyt. Tiibetin itsehallintoa tai mahdollista itsenäisyyttä koskevat kysymykset eivät kuitenkaan ratkea ennen olympialaisia. Monet länsimaiset vaikuttajat, jotka kauhistuneesti seuraavat Tiibetin viime aikojen tapahtumia, eivät uskalla tukea Tiibetin kansan itsenäisyysvaatimuksia kovinkaan pitkälle, pelkona kasvavan talousmahdin suututtaminen ja status quon järkkyminen.
Länsimaat ovat suosineet maailmalla pikemminkin vakautta kuin demokratiaa, ihmisoikeuksia ja alistettujen kansojen itsemäärämisoikeutta. Poikkeuksen yleiseen linjaan muodosti lännen voimakas tuki Kosovon itsenäistymiselle. Kosovosta luotiin lännen tuella albanialainen kansallisvaltio, vaikka sen vieressä oli jo yksi itsenäinen albanialainen kansallisvaltio. Tähän ennakkotapaukseen viittaavat jo ne tahot, jotka vaativat etelä-Ossetian erottamista Georgiasta tai jopa Koillis-Viron “vapauttamista” Viron tasavallasta.
Lännen Kosovo-politiikkaa on selitetty muun muassa serbien albaaneihin kohdistamalla väkivallalla. Samoin perustein voidaan ihmetellä, mikseivät länsimaat tue yhtä aktiivisesti Tiibetin itsenäisyyttä, vaikka myös Kiina kohtelee tiibetiläisiä väkivaltaisesti ja tuhoaa järjestelmällisesti heidän kulttuuriaan. Länsi ei myöskään tue itsenäistä kurdivaltiota, vaikka noin 30-miljoonainen kurdikansa on edelleen vailla ensimmäistäkään omaa kotimaataan, ja kurdeja on kohdeltu väkivaltaisesti heidän kaikissa asuinmaissaan.
Oliko Serbian lohkaiseminen helppoa, koska piehenkö Serbia on sodan ja kansainvälisen saarron jäljiltä riittävän heikko, että sitä uskalletiin painostaa? Sillä ei ole öljyvaroja eikä merkittävää taloudellista painoarvoa. Suurempia ja mahtavampia valtioita ei haluta suututtaa vähemmistöjen ihmisoikeuksien tai kansojen itsemäärämisoikeuden nimissä. Neuvostoliitto on kadonnut menneisyyteen, mutta reaalipolitiikkojen taipumus suosia pieniä kansoja vain silloin, kun se ei suututa suuria, on edelleen voimissaan.

Kommentoi 41 kommenttia