Kauneus ja politiikka

Helmikuun amerikkalainen Vogue moittii Hillary Clintonia siitä, että hän välttelee presidenttikampanjan aikana muotilehden sivuja, koska pelkää näyttävänsä liian naiselliselta, jos hänet siinä esitellään. Voguen päätoimittaja ihmettelee, miksi naisen täytyy vaikuttaa miehekkäältä, jos hän tavoittelee poliittista valtaa.

Samoihin aikoihin brittiälykkö Timothy Garton Ash näpäytti keskustelussa ihmisoikeusaktivisti Ayaan Hirsi Alin kanssa, että Ali tuskin olisi saanut nykyisenkaltaista kansainvälistä huomiota osakseen, ellei hän olisi pitkä, hoikka ja kaunis. Ali vastaa, että hän nimenomaan toivoo, että hänen sanomaansa kuunneltaisi yhtä lailla silloinkin, jos hän olisi lyhyt, pönäkkä ja ruma.

Onko sitten poliittisen naisen oltava ruma ja miehekäs, tai ainakin välttää kauneuden ja tyylikkyyden korostamista, jos hän haluaa tulla otetuksi vakavasti, vai auttaako edustava ulkonäkö sittenkin myös vakavan asiasisällön tuomista julkisuuteen? Ja onko tämä myös sukupuolikysymys – onko vain ja juuri naisten joko korostettava tai vähäteltävä ulkonäköään poliittisen uskottavuuden saavuttamiseksi?

Ihanteellisessa maailmassa sukupuolella ja ulkonäöllä ei olisi politiikassa yhtään mitään merkitystä. Ihmisiä kuunneltaisiin puheiden sisällön eikä ulkoisten seikkojen perusteella.

Todellisuudessa tätä ihannemaailmaa ei kuitenkaan ole: julkiseen henkilöön liittyvät väistämättä hänen ulkoiset piirteensä. Mitä enemmän jotain ominaisuutta – sukupuolta, kauneutta, ihonväriä, maahanmuuttajuutta, homoutta – pidetään jotenkin merkityksellisenä tai normista poikkeavana, sitä vaikeampaa on sivuuttaa tätä ominaisuutta julkisuushakuisen toiminnan, kuten vaalikampanjan, yhteydessä.

Koska nainen ei ole koskaan ollut USA:n presidentti, on Clinton näissä vaaleissa Nainen, täsmällisemmin Ensimmäinen-Nainen-Jolla-On-Oikeasti-Mahdollisuus-Tulla-Presidentiksi. Hän ei voi muuttaa tätä tosiasiaa, vaikka hän pyrkii välttämään naisellisuuden korostamista jopa muotilehden tarjoamaa arvokasta julkisuutta karttaen. Näin hänestä tulee kuitenkin vain ”Nainen-Joka-Ei-Halua-Korostaa-Naisellisuuttaan”.

Samankaltaisista syistä Barack Obama on USA:n presidenttivaalien ”Musta” ehdokas, vaikka hänen sosiaalinen taustansa on yhdysvaltalaisittain valkoinen. Toisin kuin Clinton, Obama ei välttele oman erikoisuutensa korostamista. Päinvastoin, hänen kampanjansa käyttää hänen ”erityisominaisuuttaan” eli ihonväriään hyväksi, hänestä ollaan tietoisesti leipomassa Amerikan ensimmäistä mustaa presidenttiä.

Kun kommentaattorit arvioivat, että Obaman mahdollisuuksia kaventaa amerikkalaisten heikko valmius äänestää tummaihoista ihmistä, he tulevat syyttäneeksi jokaista mistä tahansa syystä muita ehdokkaita tukevaa äänestäjää piilorasismista.

Hillaryn kampanja on siinä mielessä rehellisempi: hänen tukijansa eivät väitä, että muiden ehdokkaiden äänestäminen johtuisi vain kansalaisten kyvyttömyydestä äänestää naista. Mutta pyrkimys tasavertaiseen kilpailuun johtaa paitsi sukupuolen korostamisesta luopumiseen, myös pelkoon sukupuolen haittavaikutuksista. Ei muotikuvia minusta, kiitos. Vaikka muotilehtien sivuilla ovat jo komeilleet John Edwards, Rudy Giuliani ja Obama perheineen.

Kauneuden ja vallan suhde jääkin parhaimillaan ristiriitaiseksi. Kauneus tuo julkisuutta, joka helpottaa valtaan pääsyä, mutta samalla se syö uskottavuutta. Ihmiset ihannoivat kauneutta, mutta epäilevät edelleen sen yhteensopivuutta viisauden kanssa.

Toisaalta jotkut politiikot itse käyttävät sukupuoltaan ja ulkonäköään hyväkseen julkisuuden saavuttamiseksi, mutta valittavat sitten, ettei heitä oteta vakavasti tai että heidät nähdään vain sukupuolensa, kauneutensa tai muun erikoisuutensa mallinukkena.

Näiltä keskusteluilta ei vältytä myöskään täällä kotimaassa, jossa rohkeat naiset ovat todistelleet eduskunnassa imetyksen, minihameen, missitaustan ja muiden ”naisellisten” asioiden yhteensopivuutta vakavan päätöksenteon kanssa. Silti edes seksuaalista häirintää, sukupuolisyrjinnän primitiivisintä muotoa, ei ole saatu kytkettyä kansanedustuslaitoksesta.

Onneksi länsimaissa ovat toivottavasti ohi ne ajat, jolloin naisen ilmestyessä neuvottelupöytään äijät ihailivat imelästi, kuinka mukavaa on, että ”saatiin tähän seuraan naiskauneuttakin”. Mutta ihan tavallisia ihmisiä emme kaikki vieläkään ole. Jos sukupuoli ei olisi ongelma, ei Clintonkaan kieltäytyisi Voguen tarjoamasta julkisuudesta.